Kirjoittaja: Jonna Henriksson

 

Soliseva ja Pirkan opisto järjestävät yhteistyössä Voimaa luonnosta ja taiteista – ryhmä riippuvuussairastuneen läheisille -kurssin, joka on kohdistettu sinulle, jota läheisesi riippuvuussairaus on koskettanut. Kurssilla vahvistetaan jokaisen osallistujan voimavaroja hyödyntämällä taideterapeuttisia välineitä tunnetyöskentelyyn sekä tukemalla mielen hyvinvointia luonnon parantavan vaikutuksen kautta. Ryhmän ohjaajina toimivat Sirpa ja Jonna, joista molemmilla on runsaasti ammatillista osaamista riippuvuuksiin liittyen. Tämän lisäksi molemmilla ohjaajilla on myös omakohtaista kokemusta siitä, kun riippuvuussairastunut onkin oma läheinen. Seuraavassa tekstissä toinen ohjaajista (Jonna) avaa päihdesairaudesta kärsineessä kodissa kasvamisesta syntyneitä kokemuksia, tunteita ja ajatuksia. Päihdesairaus tuleekin usein niin lähelle, että voidaan puhua sairastuneesta kodista, jossa jokainen kodin asukas saa sairaudesta osansa.

Riippuvuussairastuneen kodin tarina

Päihteiden väärinkäyttö ja sen seurauksena syntyvä inhimillinen kärsimys, huoli ja loputtomalta näyttävä epävarmuus koskettavat itseäni niin ammattini puolesta kuin henkilökohtaisen elämän kautta. Tämän tekstin kirjoittaminen (terapeuttisena tekona!) edellytti kohtaamista oman itsensä kanssa; ilman suojaavia ammattirooleja. Tällaisia kohtaamisia itseni ja läheisteni kanssa onkin elämäni ollut pullollaan – kohtaamisia suorastaan pulloihin pullotettuina eikä niitä pulloja todellakaan ole tuoremehulla täytetty. Kuitenkin ajattelen, että jokainen tällainen kohtaaminen on samalla tukenut kykyäni samaistua ja tuntea empatiaa niin päihdeongelman kanssa kamppailevia kuin heidän läheisiään kohtaan. Päihteiden sumentaman tarinan ohella elämästäni voisi rakentaa aivan toisenlaista tarinaa: nämä tarinat kulkevat limittäin ja lomittain ja niiden avulla minä olen rakentanut elämästäni riittävän kaunista ja hyvää rosoisuuksine kaikkineen.

Uskallus karistaa teflonkuorrutteet ja heittää itsestään kovettuvat pinnoitteet roskapönttöön hylätyksi tulemisenkin uhalla – siinä on minun kasvutarinani. On todellakin totta, että tarinani olisi voinut olla kauniimpikin, pienelle pelokkaalle lapselle helpompi ja armollisempi. En suinkaan itse olisi tällaisia lukuja elämänkirjaani kirjoittanut, mutta eihän lapsella ole valtaa päättää tai valita. Minun arkeni, minun normaalini, oli lastensuojelun tädeille kauhistus, vanhemmilleni kenties jotain niin pelottavaa ja häpeällistä, että siitä piti vaieta – sen minä opin jo varhain ja minä olin todella nopea oppimaan.

Kasvoin perheessä, jossa vuorovaikutusta ja ilmapiiriä värittivät molempien vanhempien päihdeongelmat ja kuten tyypillistä, päihdeongelmien kumppaneina mielenterveysongelmat. Kumpi oli muna ja kumpi kana; siihen en ota tässä kantaa, ei sellaista vastausta varmasti olekaan. Sen kuitenkin tiedän, että vanhempieni pahoinvointi ei ole saanut alkuaan heistä, vaan tunteiden tukahduttamisen, häpeällä ruokkimisen ja mitätöidyksi tulemisen siemenet ulottuvat ties kuinka kauas. Ne olivat saaneet rauhassa itää ja kukoistaa rikkaruohon lailla sukupolvesta ja, mielenkiintoista kyllä, parisuhteesta toiseen. Tätä kautta tekstissäni rakentuukin silta siihen, miten tärkeää on antaa tukea ja kohdata koko riippuvuussairastunut koti – mukaan lukien sen kaikki asukkaat, myös ne säännöllisesti kodissa vierailevat.

Niin ennaltaehkäisevää kuin korjaavaa päihdetyötä voidaan tarkastella monella tasolla ja monen kokijan kautta: niin yksilön, perheen, yhteisön kuin yhteiskunnankin näkökulmasta. Itse ajattelen, että nämä kaikki tasot sekoittuvat iloisesti toisiinsa ja niille kaikilla kokemuksilla on oikeus tulla kuulluksi. Omia ensimmäisiä kouluvuosiani leimasi lama-ajan kollektiivinen masennus, joka perheessäni näyttäytyi surutaloa ilmentävänä todellisuutena. Olisi naiivia kuvitella, etteivät historian siivet ulottuisi perheidemme arkeen, kietoutuisi salassa itkettyihin itkuihin, helpotuksen ähkäisyyn ensimmäisen kulauksen kirvellessä kurkussa, lapsen leikkeihin hänen helistellessään pilleripurkkia kuin marakassia ikään.

Ihmisen sisäisen kokemustodellisuuden tavoittamiseksi itse liputan mentalisaation lippua: halua yrittää ymmärtää ja sukeltaa ulkoisen käyttäytymisen taakse: tunteiden, ajatusten, toiveiden ja mielikuvien maailmaan, jota niin epätoivoisesti erilaisten riippuvuuksien kautta yritetään tukahduttaa tai värittää – toisinaan koko yhteisön tasolla. Ei liene liioiteltua sanoa, että meillä riittää sairaita yksilöitä, sairaita perheitä, sairaita (työ)yhteisöjä – sairautta koko yhteiskunta täynnä, jos niin halutaan ajatella. Toisaalta yhtä hyvin voimme kurkistaa myös sairauden ja pahoinvoinnin taakse ja löytää hyvinkin inhimillisiä tunteita, tarpeita, voimavaroja ja kaiken ylittävää rakkautta. Ei näiden universaalien kipukohtien parantamiseen kuitenkaan taida löytyä yhtäkään ihmepilleriä, ei jauhetta tai nestettä.

Kuten joku viisas ihminen joskus on todennut: väkivaltaisimmankin teon takana on inhimillinen tarve. Jos unohdamme tämän, häviää samalla myös myötätunto toisiamme kohtaan, empatia ja kyky samaistua heikomman osaan. Tällaisen mentalisaatiokyvyn kadottaminen on erittäin vaarallista, koska samalla tuhoutuu usko siihen, että päihdesairaudesta kärsiviä yksilöitä ja perheitä voidaan ja pitää auttaa. Meistä yksikään ei kuitenkaan näiden asioiden yläpuolelle pääse; jos ei asia kosketa suoraan itseä, on aina olemassa mahdollisuus, että läheinen sairastuu riippuvuussairauteen. Sekö päihdeongelmat niin pelottaviksi saakin – päihderiippuvuudesta kärsivä kun voi olla kuka tahansa, yksi meistä?

Korostan, että tekstissäni olen avannut vain omaa tarinaani, sisarusteni ja vanhempieni tarinoissa olisi ehkäpä jotain yhteistä, mutta paljon myös erilaista. Ja silti nämäkin tarinat ovat olleet ja ovat aivan yhtä tärkeitä. Riippuvuussairastuneiden ja heidän läheistensä kannalta maamme on täynnä tärkeitä tarinoita, jotka ansaitsevat tulla kuulluksi ja ymmärretyksi ilman syyttelyä tai tuomitsevaa hämmästelyä. Työssäni olen kohdannut lukemattomia kertoja päihdesairauksista kärsivien läheisten pelkoa ja tuskaa, jota kukaan ei ole ottanut todesta tai antanut sille tilaa. Itse ajattelen, että päihdesairaus ei ole (vain) yksilön sairaus, se koskettaa maassamme satoja lapsia, sisaruksia, vanhempia, ystäviä…

Erilaisille näkökulmille tilan ja ymmärryksen antaminen on äärimmäisen tärkeää – kuulluksi tuleminen on jo itsessään voimaannuttavaa ja auttaa säilyttämään toivoa. Ja toivon säilyttäminen on kaikkein tärkeintä, koska toivo on avain muutokseen – lisäksi toivon meistä ansaitsevat ihan jokainen, niin riippuvuussairautta sairastava kuin hänen läheisensäkin. Voimaa luonnosta ja taiteista – ryhmä riippuvuussairastuneen läheisille – kurssilla vahvistamme toiveikkuutta ammentamalla hyvinvointia luonnosta ja taiteesta – sekä toistemme erilaisista ja samanlaisista tarinoista. Tervetuloa; tulethan rohkeasti mukaan juuri omana itsenäsi.

Soliseva logo kansikuvassa

 

Soliseva – Mielen liikettä ja uusia taitoja!

p. 044-2937773, info@soliseva.fiwww.soliseva.fi

www.facebook.com/soliseva.fi, www.instagram.com/soliseva.fi